tiistai 30. lokakuuta 2018

Vieraskynä johtajuudesta

  • Tämä on ensimmäinen blogissa julkaistava vieraskynä-teksti. Kirjoittaja on 24-vuotias Mira Pennanen Lahdesta, kahden australianpaimenkoiran omistaja ja intohimoinen koiraharrastaja. Miran erityisiä kiinnostuksenkohteita ovat koirien käyttäytyminen, koulutus ja jalostus. Hänellä on harrastustaustaa 12 vuotta eri lajeissa kuten toko, agility ja pk-haku. 

    Mira ja Vuk.
Silloin kun oppimisteoriat, operantti koulutus, naksutin ja positiiviset metodit alkoivat pikkuhiljaa nostaa päätään suomalaisen koirakansan syvissä riveissä, minä olin monien muiden koiraharrastajien tavoin kaikella teini-ikäisen innollani ja ehdottomuudellani paasaamassa ja tuputtamassa sitä ihan kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella. Pidin sitä ainoana oikeana totuutena. Johtajuusteoria oli kumottu virheellisenä, koirat eivät elä tiukassa laumahierarkiassa. Olen diginatiivien sukupolvea, joten imin itseeni koiratietoutta treenikenttien laitojen ja kirjaston kirjojen lisäksi myös netistä, koirafoorumien ihmemaailmasta. Olin varma - niin varma kuin vain teini voi olla - että olin oikeassa, ja tämä uusi tieto koirien käyttäytymisestä ja oppimisesta oli kumoava kaiken sen vanhanaikaisen johtajuushöpötyksen, ja johtajuus jo terminä oli harhaanjohtava, virheellinen ja kertakaikkiaan tuomittava. Ja koiran rankaisu on täysin tarpeetonta rääkkäystä, sillä palkitseminen on tehokkain keino kouluttaa sekä koiria että kaikkia muitakin eläinlajeja. Ihanaa mustavalkoisuutta!

Nyt jälkeenpäin, kymmenisen vuotta myöhemmin, kun lueskelen Facebookissa eri koiraryhmien loputonta antia, minua vähän kaduttaa se paasaaminen. Positiivisuus on mennyt yli. Laumanjohtajastatuksen poistuttua yleisestä käytöstä tuntuu koiranomistajilta kadonneen sen myötä kaikki auktoriteetti. Ihmisillä tuntuu olevan nykyään mitä kummallisimpia ongelmia ja "ongelmia" koiriensa kanssa. Jonkun koira herättää omistajansa haukkumalla kukonlaulun aikaan, toisen koira ryöstää sapuskat pöydiltä, vaikka omistaja on paikalla. On sohvan itselleen omivia koiria ja tv-tasoille hyppiviä koiria, koiria joiden kynsiä ei voida leikata ilman rauhoitusta. Remmirähjistä nyt puhumattakaan. Ja tällaisten ongelmien kanssa painitaan jopa vuosia naksuttimien ja namien kanssa, kun tilanne voisi korjaantua viikossa, ihan vaan sillä että omistaja ottaisi ohjat käsiinsä ja opettaisi koiralleen, mitä ”ei” tarkoittaa. (Enkä nyt välttämättä tarkoita naksun ja namin kanssa opettelua.) Eikö se olisi ihan hiton paljon selkeämpää koiralle, että joku asia vaan olisi kielletty, ja piste? Ja jopa stressittömämpää - ongelmakäytös on usein stressaavaa sekä omistajalle että koiralle, ja jos sen yksinkertaisimmankin ongelman poiskouluttamiseen käytetään kuukausia tai vuosia, eikö se ole täysin tarpeetonta stressitilan pitkittämistä?
Kuva: Sini Korhonen 
Olen alkanut miettiä, että ehkä se johtajuus oli sittenkin ihan hyvä termi. Vaikka susitutkimukset tiukasta hierarkiasta olivatkin virheellisiä, vaikka ovista kulkemisjärjestyksellä tai syömisjärjestyksellä ei olekaan mitään merkitystä kuvitellun hierarkian kannalta, ja vaikka koirilla ei olekaan mitään sisäsyntyistä tarvetta "pyrkiä laumanjohtajaksi" tai "nousta arvoasteikossa". Nämä ovat niitä virheellisiä mantroja, mutta voisiko johtajuus terminä silti olla oikea? Jos ajatellaan ihmisten maailmaa ja yrityksiä, joissa pomot hallitsevat alaisiaan. Hyvä pomo on reilu ja oikeudenmukainen, mutta hän jakaa tehtäviä ja käskyjä, joita totellaan. Ensimmäisestä tahattomasta virheestä työntekijää ei välttämättä vielä rangaista, mutta kerrotaan kuitenkin selkeästi, ettei se ollut sallittua/toivottavaa. Jos sama virhe toistuu, alkaa rangaistuksiakin tulla. Hyvä johtaja ei ole mikään julma tyranni tai diktaattori. Jokainen työpaikka tarvitsee johtajan, sen yhden auktoriteetin, joka pitelee lankoja käsissään ja kertoo selkeästi miten toimitaan, tai pakka hajoaa. Sama pätee ihmisperheisiin - lapset tarvitsevat auktoriteetin, joka kertoo ja opettaa, miten tässä maailmassa tulee toimia. Ja lopulta se ihan sama homma pätee myös koiriin. Nekin tarvitsevat selkeitä ohjeita ja sääntöjä toimiakseen järkevästi ihmisten kumppaneina ihmisten maailmassa. Ja joskus sääntöjen selkeyttämiseen tarvitaan niitä pahaksi leimattuja positiivisia rangaistuksia.

En missään nimessä väitä, etteikö positiivinen vahvistaminen eli palkitseminen olisi monessa asiassa erittäin tehokas koulutuskeino. Harrastustempuissa, kuten tokossa tai agilityssä, se on ehdottomasti toimivin tapa. Mutta haluan muistuttaa, ettei se ole ainoa tapa kouluttaa koiria, eikä jokaisessa arjen tilanteessa lainkaan tehokkain. Miksi ihmeessä koirien rankaisemisesta ja jopa kieltämisestä on tullut tabu? Tuntuu, ettei koiria uskalleta enää lainkaan rajoittaa. Niitä varjellaan kaikilta pettymyksiltä ja vastoinkäymisiltä. Liekö tämä liitoksissa siihen, että nykykoirista iso osa vaikuttaa olevan helposti stressaavia ja erityisherkkiä - ne eivät koskaan opi käsittelemään negatiivisia tuntemuksia, kun niitä niin ahkerasti sellaisilta suojellaan. Tämä nykysuuntaus vaikuttaisi olevan suoraan verrattavissa lasten vapaaseen kasvatukseen. "Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee" on mielestäni edelleen käyttökelpoinen sanonta.

Sen verran olen teini-iän jälkeen oppinut, etten ole enää niin mustavalkoinen. On tottakai olemassa myös koiria, joille ei voi/kannata käyttää positiivista rangaistusta, ei välttämättä edes suullisesti. Niitä oikeasti heikkohermoisia, yliherkkiä ja traumatisoituneita koiria. Erityistapaukset ovat kuitenkin aina erityistapauksia. Koiria täytyy osata lukea ja ymmärtää yksilöinä, jotta koulutus voi olla tehokasta. Eivätkä nämä käyttäytymistieteeseen ja oppimispsykologiaan perustuvien modernien menetelmien tuomat uudet tuulet suinkaan pelkästään negatiivisia ole! Koirien käyttäytymisen ja oppimisen tutkiminen on tuonut meille paljon uutta hyvää tietoa. Perinteiseen 70-90-lukulaiseen johtajuusajatteluunhan kuului koiran alistaminen ja pelottelu, jopa liiallinen väkivalta. Niiden jäätyä pois on kuitenkin tullut esille nyt myös se toinen ääripää, jossa koiria yritetään kasvattaa vain tähtipölyllä ja sateenkaarilla, ja jossa koiriin ei saa koskea lainkaan. Näiden väliltä pitäisi mielestäni löytyä jonkinlainen kultainen keskitie, jossa rajat ja rakkaus ovat tasapainossa. Ehkä sitä voisi kutsua vaikka "moderniksi johtajuudeksi".
Kuva: Sini Korhonen

Koirat ovat tietyiltä osin todella yksinkertaisia - ne tekevät asioita, jotka ovat niille kannattavia, ja jättävät tekemättä asiat, joista on niille enemmän haittaa kuin hyötyä. Tähän perustuu aivan kaikki koiran kouluttaminen ja opettaminen, ja tämä on se ohjenuora, mantra, joka jokaisen koiraihmisen tulisi painaa päähänsä. Yksilöstä on sitten kiinni se, minkä mikäkin koira kokee palkitsevana, hyödyllisenä tai mielekkäänä - tai ahdistavana, turhana tai epämiellyttävänä. 

Mietitäänpä sen vanhan johtajuusteorian pohjalta sovellettuja koulutusjuttuja. Muistatteko esimerkiksi sellaiset ”johtajuutta vahvistavat” ohjeet, kuin ”kulje aina ovista ennen koiraa” tai ”älä koskaan huomioi koiraasi silloin, kun se hakee sinulta huomiota”? Nekin perustuvat vain ja ainoastaan siihen, mikä on koiran kannalta kannattavaa. Jos ovesta pääsee ulos lenkille vain odottamalla rauhallisesti, että omistaja menee ensin, niin koira oppii odottamaan rauhallisesti. Jos ulos pääsee joka tapauksessa, voi yhtä hyvin mennä rynnimälläkin. Tai jos omistajalta ei saa huomiota sillä, että tulee viereen tuijottamaan tai kantaa leluja syliin, niin turhahan sitä sitten on niin tehdä. Minusta itseasiassa on kivaa, että koirat tulevat toisinaan pyytämään leikkiä tai rapsutuksia, joten olen tietoisesti vahvistanut sellaista huomionhakukäytöstä antamalla sitä kaivattua huomiota! Mutta niiden on tärkeää myös osata lopettaa käskystä silloin, kun haluan mieluummin katsoa rauhassa Netflixiä. Koiralle täytyy uskaltaa sanoa "ei", eikä kaikkiin tilanteisiin riitä pelkkä käytöksen sammuttaminen ignooraamalla.
Pentu ja porsas. 🐽 Kuva: Mira Pennanen
Näillä vanhan kansan johtajuusviisauksilla ei siis oikeasti ole juurikaan tekemistä johtajuuden kanssa, vaan oppimisen. Tai ehkä tavallaan onkin - koiralle on luotu tiettyjä sääntöjä ja se on opetettu noudattamaan niitä. Sehän kai sitä johtajuutta juuri on, ei siinä ole mitään sen mystisempää tai dramaattisempaa. Niissä vanhoissa viisauksissa on kuitenkin myös paljon hyviä pointteja. Opastettiin ihmisiä olemaan itsevarmoja koirien kanssa, kontrolloimaan yllättäviäkin tilanteita, viemään aina annetut käskyt loppuun saakka ja pysymään rauhallisena. Opetettiin äänensävyn ja elekielen merkitys. Kehotettiin katsomaan koiria, ja kuinka ne viestivät keskenään. Ihminenhän ei voi täysin matkia koiran eleitä, ja koirat ymmärtävät yllättävän paljon myös ihmisten omaa lajityypillistä elekieltä (esim. hymyily), mutta niiden kommunikointia katselemalla voi silti oppia paljon. Miten kokeneet aikuiset koirat opettavat pennuille rajoja - pelkäämättä ottaa tarvittaessa kiinni fyysisestikin - mutta myös leikkivät niiden kanssa ja huolehtivat niistä. Juuri niin kuin omistajienkin tulisi koiriensa kanssa tehdä, kutsuivat he itseään sitten laumanjohtajiksi tai eivät.
Pikku Navi ja Vuk. Kuva: Mira Pennanen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti